torstai 27. joulukuuta 2018

Jännittäminen ja epäonnistumisen pelko


Monen monta ajatusta on päässä, muttei oikein tiedä mistä alkaisi purkamaan tätä aihetta. Miten olisi hyvä aloittaa ja pohjustaa koko asiaa. Ehkä tämä on hyvä aloitus ja käydään suoraan asiaan; jännittäminen ja epäonnistumisen pelko. Se on se asia, mistä haluan tänään juuri kirjoittaa. Se on se asia, mikä on ollut monta päivää jo pinnalla itselläni. En haluaisi epäonnistua enkä jännittää, kukapa haluaisi. Niin, ei kukaan. Faktahan on vain se, että olen itse todella kova jännittämään, vaikka aina ei siltä tunnukaan. Juuri nyt tuntuu myös siltä, että se ilman satulaa Karkilla meneminen ja yksin maastoilu on vain kaukainen haave. Jotenkin sen tippumisen jälkeen sain itselleni aikaan varsinaisen mörön ja se mörkö kasvaa päivä päivältä, vaikka juuri viimeksi eilen ratsastin. Eikä tapahtunut mitään maata mullistavaa, Karkkikin oli täysin oma itsensä, mutta itse jännitin ja hevonenkin luonnollisesti jännitti.

Karkkihan on oikeasti ns. tapajännittäjä, eli sen kanssa elämä on välillä vaikeaa ja se näkee satunnaisesti pieniä mörköjä. Se ei tee sitä usein, mutta jotenkin noi kaksi tippumista samalla kerralla sai itseni todella varuilleni ja varpaille. Jännittyminen alkaa jo ihan alkukäynneissä, kun pelkään, että se tekee taas sen saman säpsymisen tai äkkikäännöksen ja tipun. Eilen se oli kuitenkin varsin mallikkaasti, eikä sen mielestä missään ollut mitään jännää. Ihan rauhassa oltaisin varmaan saatu tehtyä normaalisti hommia, jos en olisi itse ollut niin jännittynyt. Se ei paljoa auta, jos ratsastaja on rentona vasta loppuraveissa. En tajua, mitä on oikein nyt tapahtunut. En tunnista itseäni enää. Vaikka olen jännittäjä, niin ei se koskaan näin pahana ole ollut. Aina olen pystynyt normaalisti ratsastamaan, vailla minkäänlaista huolen häivää tippumisesta yms.

Jatkuvasti jännitän sitä, että mitähän se nyt seuraavaksi keksii ja tottakai se keksii, kun itse jatkuvasti jännitän ja mietin asiaa. Juuri sillä tavalla viestin hevoselle, että nyt on joku juttu, mitä pitää jännittää/pelätä, kun itsekin teen niin. Kysymys vain kuuluu, että miten tästä voi oikein päästä yli? Olen jutellut asiasta muiden kanssa, joista yksi oli ihminen, joka "painiskelee" tällä hetkellä saman asian parissa. Siihen ei auta kuin aika. Ja hengittäminen, kuten valmentajani sanoi. Pitää hengittää syvään ja yrittää rentoutua, vaikka se kuinka vaikeaa olisikin. Pitää keskittyä juuri siihen hetkeen, eikä siihen, mitä Karkki saattaisi kytätä tai säikähtää. Ei pidä antaa oman pään luoda niitä mörköjä. Helpommin sanottu kuin tehty.

© Elina

Eiliset loppuravit oli hyvä esimerkki siitä, mitä käy kun rentoudun. Hevonenkin rentoutuu, askel pitenee ja kaikilla on mukavaa. Mutta miksei näin voi olla jo alusta asti? Siksi ei, koska mä jännitän.

Onko täällä muita, jotka jännittävät?

10 kommenttia:

  1. Voi ei! Tuo henkinen puoli ja siitä yli pääseminen on todella vaikeaa. Mulla oli Oliverin kanssa hiukan sama juttu, eikä yhdessä tekeminen ollut enää ollenkaan kivaa,se oli sellaista pakkopullaa. Itsellänikin auttoi aika ja se, että tein ruunan kanssa kaikkea ihanaa, kuten maastakäsin vapaana seuraamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanos muuta. Tällä hetkellä tuntuu jotenkin jopa turhalta pitää hevosta maneesitallilla, kun itse on taantunut tämmöiseksi vellihousuksi ja ratsastus jännittää. Tosin joku pieni positiivisuuden pilke tuli siinä kohtaa, kun tajusin toissapäivänä olevani loppuraveissa rentona. Harmi vaan, ettei se riitä.

      Täytyy varmaan ottaa joku maastakäsittely kuuri tähän väliin ja miettiä, sitä treenausta vähän myöhemmin. Tosin valmentaja totesi, että harvoin ne ongelmat ratkeaa itsestään ja kehotti tulemaan valmennuksiin, jossa saisin työkaluja tähän omaan jännitykseen.

      Poista
    2. Käykää ihmeessä valkuissa, niin saatte lisää onnistumisia. Toivottavasti pääsette pian taas nauttimaan toistenne seurasta kunnolla. Oot kyllä rohkea kun kerrot koko asian ääneen.

      Poista
    3. Ensi vuoden puolella olisi tarkoitus alkaa taas käymään säännöllisesti kouluvalmennuksissa, kun saan tämän talouden takaisin tasapainoon.

      Ja kiitos. Asian ääneen kertominen ehkä jopa vähän helpotti ja huomaa, etten ole asian kanssa yksin.

      Poista
  2. Testaan toimiiko kommentointi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toimiihan se! :)

      Mulla on kommentointien hyväksyntä käytössä, joten kommentit ei näy samantien.

      Poista
  3. Voi, tämä on todella tuttu aihe! Itselläni alkoi jännitys aikanaan pahan tippumisen jälkeen ja jouduin työstämään sitä todella pitkään. Nyt olen päässyt vuokrahevoseni kanssa siitä mukavasti eroon, mutta joskus se nostaa päätään. Minulla auttaa se, että teen alkukäynnit aina maasta taluttaen molemmista suunnista. Ajattelen, että näin kaikki nurkat tulevat tutuksi hevoselle eikä mörköjä olisi niin paljon :) Toinen asia mikä auttoi oli oman istunnan parantaminen. Tähän käytettiin paljon aikaa ja kun istunta parani tuli varmempi olo. Kesällä hevonen oli muutaman kerran ihan mahdoton ja tehtiin äkkikäännöksiä ja sivuloikkia tosi paljon mutta istuinkin nyt todella tukevasti enkä edes horjahtanut. Tämä toi luottamusta suuresti ja vähensi jännitystä. Muutenkin valmennuksissa minun on aina helpompi olla kun tiedän että valmentaja on mukana auttamassa ja osaa neuvoa jos tulee joku tilanne. Voisi olla hyvä ratsastaa hetki vain valmentajan silmien alla ja tehdä sitten muuta itsekseen mikä tuntuu hyvältä.. Ja tietysti se, että tekee niin "vaikeaa" tehtävää ettei ole aikaa keskittyä mihinkään muuhun auttaa ainakin itselläni. Yksin mennessä usein myös hyräilen/juttelen hevoselle- se rentouttaa omaa kroppaa.
    Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hyvistä neuvoista!

      Nyt olenkin itseasiassa kävellyt alkukäynnit pääosin maasta, että saan itsenikin rennommaksi ja huomaan, ettei hevosta oikeasti jännitä maneesissa yhtikäs mikään. Kaikki on vain mun omassa päässä ja itse lietson hevoselle sitä jännitystä, kun olen itse jännittynyt. Alkukäyntien aikana saa hyvin myös omaa kroppaa vähän vetreämmäksi ja selkään noustessa pääsee samantien aloittamaan käynnin työstämisen, jolloin Karkki keskittyy 100% muhun eikä tee ylimääräisiä juhlaliikkeitä. Sen bravuuri on tehdä ylimääräisiä juhlaliikkeitä juuri silloin, kun esimerkiksi kävellään vapaassa käynnissä ja en ole keskittynyt juuri sillä hetkellä siihen. Mikä on sinänsä hassua, kun yleensä hevoset tekee näitä liikkeitä juuri silloin, kun ei jaksa keskittyä työntekoon.

      Eilinen on hyvä esimerkki siitä, kun Karkki oli täysin kuulolla eikä harjoittanut mitään ylimääräistä = itse olin huomattavasti rennompi. Mentiin myös monta kertaa sen "pelottavan" kohdan ohi, josta aikaisemmin tipuin. Se katsoi sitä, mutta ei tehnyt mitään. Ja lopetti välittömästi, kun pyysin sitä väistämään takaosaa. Se ei kyennyt enää siinä kohdin keskittymään muuhun, kuin siihen mitä mä pyydän.

      Eilen myös uskaltauduin pitkästä aikaa laukassa nousemaan kevyeeseen istuntaa ja annoin sen venyttää kaulaa pitkälle alas, eikä harjoitettu ylimääräisiä liikkeitä, vaan rentoa laukkaa. Ihmeitä selkeästi tapahtuu, kun sanoo nämä asiat ääneen ja saa "vertaistukea" sekä kannustusta. Tosin tiedostan, että vaikka Karkki oli eilen kiva ja olin vähän vähemmän jännittynyt, ongelma ei poistu pelkästään yhdellä kertaa. Se vain vaatii aikaa ja työstöä. Kiitos tsempeistä!

      Poista
  4. Mulle ihan älyttömän tuttu aihe, mä oon todella paljon painiskellut oman jännittymisen ja lukkiutumisen kanssa. Koko viime kevät työstettiin valmentajan kanssa perusasioita ja mun psyykkistä puolta, koska olin koko ajan niin lukossa ja jännittynyt, etten edes kyennyt oppimaan uutta. Puhumattakaan siitä, että olisin myöntänyt asian. Tähän helpottivat monet asiat, kuten aika, mutta erityisen ison kiitoksen annan mun valmentajalle, joka kerta toisensa jälkeen auttoi mua avaamaan omia lukkojani ja pelkojani, selvittämään ne perin pohjin itselleni ja hänelle ja sitä kautta käsittelemään niitä. Mulle isoin askel oli myöntää ongelma, koska en sitä aina itse edes havainnollistanut.
    Nyt, vuosi myöhemmin, mä oon edelleen jännittäjä ja työstetään valmennuksissa todella paljon mun psyykkistä puolta. Olen kuitenkin jo päässyt siihen pisteeseen, että aikaa voin käyttää muuhunkin kuin mielenhallintaan. Mä annan tästä täydet kiitokset mun valmentajalle, koska puhuminen auttoi mut tähän pisteeseen. Todella paljon tsemppiä sulle, kaikki järjestyy <3

    Pörheää Menoa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että sulla on alkanut helpottaa ja olet päässyt "pahimman" yli. Itselläni on vielä paljon työstettävää, mutta kuten totesitkin, isoin asia on juurikin se ongelman myöntäminen. Se on jo puolet siitä asian työstämisestä, kun sen uskaltaa myöntää ja sanoa ääneen.

      Kiitos tsempeistä! ♥

      Poista

Kiitos kommentistasi! Kommentti näytetään hyväksynnän jälkeen, mikäli se on asiallinen.