sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Aina ei mene niin kuin on suunniteltu

Aina kaikki ei mene niin kuin on suunniteltu, niin kuin ei mennyt eilenkään. Toissa yönä mulla alkoi aivan jäätävät vatsakivut, josta seurasi pikavisiitti sairaalaan. Siellä tutkittiin ja pohdittiin mikä voisi olla vialla. Aika iso todennäköisyys nyt on, että mulla on jonkin asteinen vatsahaava, mikä ei sinänsä yhtään yllätä, kun miettii mun elämäntapoja. Aika lailla kaikki altistaa mua enemmän ja vähemmän vatsahaavalle. Viimeiset pari kuukautta mun maha on ollut enemmän ja vähemmän kipeä, sekä välillä krampannut. Koskaan ei kuitenkaan näin pahasti, mitä pe-la vastaisena yönä. Onneksi pääsin nopeasti hoitoon ja pahin kipu lakkasi, mutta yhä siinä on jonkin asteista kipua. Ensi viikolla on vuorossa lisää mahan tutkimista, jossa toivottavasti selviää lisää. Onneksi Suomessa on oikeasti todella hyvä terveydenhoito, vaikka välillä saattaakin joutua päivystyksessä jonottelemaan. Ei voi kuin hattua nostaa!

Mutta millä tavoin tämä sitten vaikutti mun suunnitelmiin? No, koska pe-la yö oli melko tuskainen ja vähäuninen, jouduin perumaan meidän eilisen kouluvalmennuksen ja kaikki muut suunnitelmat eiliseltä. Kieltämättä harmittaa, mutta mun oma terveys menee kaiken muun edelle. Onneksi mulla on ihana ystävä, joka hoiti Karkin ja liikutti sen myös tänään, että kroppa sai levättyä. Tosin pakkohan mun oli tallille mennä, sillä hulluksihan täällä kotona, neljän seinän sisällä olisi tullut. Postauksen lopussa on video, kun kaverini ja Karkki korkkasivat tämän kevään ensimmäiset mutamäkilaukat.

Huomenna olisi tarkoitus palata takaisin tositoimiin ja mennä estetunnille, mikäli kroppa vain sen kestää. Ei kuitenkaan pidä jäädä tuleen makaamaan tai voivottelemaan liiaksi. Saan kuitenkin niin paljon virtaa ja parempaa fiilistä Karkin kanssa touhuamisesta, se pitää mun pääkopan kasassa, toisin kuin neljän seinän sisällä pitkään makoilu.

Kieltämättä kyllä harmittaa, että omat suunnitelmat meni eilen mönkään, sillä kouluvalmennukselle olisi todellakin ollut tarvetta ja uskoisin, että se olisi mennyt jopa asteen verran paremmin. Karkki oli nimittäin torstaina aivan mielettömän hyvä ratsastaa, kun edellispäivänä valmentaja oli sen läpiratsastanut. Karkki oli todella kevyt ja herkkä avuille, puhumattakaan siitä, miten hyvin se ponnisti laukassa eikä takajalat olleet todellakaan tallissa tai edes metrin päässä takaosasta. Se oli oikeasti aivan mieletön ja olin niin haltioissani siitä, miten kivasti se kulki, että meinasin välillä jopa vähän matkustella ja nauttia kyydistä. Rehellisesti sanottuna mulla oli sellainen fiilis hetkittäin, että hevonen näyttää mulle mitä kuuluu tehdä ja mä vain menen mukana. Kuun ja tähden asennot oli todellakin kohdillaan! En vain tajunnut pyytää kaveriani ottamaan videota, jotta olisin saanut todistusaineistoa siitä, miten hienosti se oikeasti meni. Se tuntui aivan eri hevoselta, positiivisella tavalla. Onneksi kuitenkin ensi viikolla on taas uusi viikko ja uusi ajankohta kouluvalmennuksellekin, pääsee ns. ottamaan vahinkoa takaisin.

Ensi viikolle en ole vielä tehnyt varsinaista viikkosuunnitelmaa, muuten kuin estetunnin ja kouluvalmennuksen osalta. Täytyy vähän katsoa huomenna, miten ensi viikko oikein rytmittyy ja miltä oma olo vaikuttaa. Uskoisin, että mikäli joudun skippaamaan huomisen estetunnin oman oloni takia, olen kuitenkin paremmassa kunnossa perjantaina ja pääsen kouluvalmennukseen. Tai oikeastaan pakkohan se on, ei tee hyvää, jos on hirveän pitkä tauko valmennusten välissä. Kaikesta huolimatta odotan positiivisin mielin ensi viikkoa, vaikka suunnitelmat menisikin mönkään.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Vakavamielistä esteratsastusta


Eilen päästiin harrastamaan vakavamielistä esteratsastusta, kera meidän huippukuvaajan. Täysin kommelluksitta ja virheittä ei tietenkään tätä estetuntia saatu vedettyä läpi, mutta mitäs noista. Itsellä oli silti todella itsevarma ja hyvä fiilis, mikä selkeästi heijastui Karkkiinkin. Se oli todella mainio, vaikka alkuun olikin pahasti pohkeen takana. Loppua kohden hypyt vain parani ja Karkin laukkakin sai aivan uuden vaihteen. Puhumattakaan loppuraveista, missä Karkki pisteli parastaan. Olen todella iloinen, että uskalsin ylittää itseni ja alkaa taas tosissaan hyppäämään, tätä haluan tehdä jatkossa lisää! Kenties tulevaisuudessa meidän lajiksi vaihtuu oikeasti ne esteet, mutta katsotaan nyt vielä ainakin muutamat estetunnit, ennen kuin aletaan oikeasti suunnittelemaan mitään sen kauemmaksi. Mutta sen olen kuitenkin jo päättänyt, että seuraavissa kotikisoissa starttaamme jonkun luokan. 

Karkki suoriutui varsin kivasti ja kiltisti kaikista tehtävistä, mitä nyt otettiin yksi kielto 80 cm pystylle. Se oli puhtaasti oma moka ja Karkki joutui aikamoiseen häkellykseen, sillä mä en ollut sen tukena. Mulla oli jalka täysin irti, enkä ollut sen tukena yhtään, jonka vuoksi me kiellettiin. Sen sijaan, että mulle olisi jäänyt hirveä kammo tai huono fiilis, mä nousin takaisin selkään ja tulin uudestaan. Tällä kertaa pitäen jalan kiinni ja ollen läsnä. Ja kappas, ylihän sitä mentiin. Rehellisesti sanottuna Karkki ei epäroinut kertaakaan millekkään esteelle, mutta korkeuden selkeästi noustessa se tarvitsee multa tukea ja kannustusta, että ollaan menossa yhdessä yli. Oikeastaan riitti, että mulla on vain pohje kiinni enkä lähtenyt ennen aikojaan hyppyyn. Enkä nyt tarkoita kiinni pitämisellä, että puristaisin jatkuvasti pohkeella, vaan sitä, että se on vain lähellä kylkeä eikä niin, että siellä on 5 sentin ilmarako. Tämä sama valitettavasti pätee myös siihen sileällä ratsastukseen, pitää olla jalka lähellä, ilman sitä 5 sentin ilmarakoa.



Musta alkaa hiljalleen taas tuntua siltä, että palaset alkavat Karkin kanssa hiljalleen loksahtamaan paikoilleen. Kunhan vain vielä saataisiin kouluvalmennukset sujumaan paremmin, niin kaikki olisi lähes täydellistä. Mutta kaikkea ei voi saada kerralla, joten täytyy iloita niistä pienistä, hyvistä hetkistä. Pakko oppia olemaan tyytyväinen myös niistä, eikä keskittyä niihin huonoihin hetkiin, kuten muutamaa postausta aikaisemmin kirjoitinkin. Onneksi kuitenkin maastoilu sujuu meillä jo paljon paremmin ja ollaan päästy myös yksinään maastoilemaan, vaikkakin mennään tuttuja ja melko lyhyitä lenkkejä, mutta on se tyhjääkin parempi. Hiljaa hyvä tulee, paitsi hypätessä. Siinä pitäisi saada enemmän laukkaa.

Tänään kuitenkin heitetään estehyppelöiden mietinnät hetkeksi nurkkaan, kun Karkilla on vuorossa läpiratsastus/ratsutus. Meinasin olla niinkin reipas, että otan kameran mukaan ja napsin muutamia kuvia, kun Karkki menee meidän valmentajan alla aina niin kivasti. En vain ymmärrä, miten meidän valmentaja saakin näyttämään sen niin helpolta ja eleettömältä. Tosin onhan se helppoa, kun sen osaa. Siksi mekin valmentaudutaan aktiivisesti, että itsekin osaisin olla mahdollisimman eleetön ja saisin näyttämään sen helpolta.



 Postauksen kuvat © aaveen.net

torstai 18. huhtikuuta 2019

Liikaa painetta



Eilen harjoitettiin pitkästä aikaa keppijumppaa eli mentiin puomeja. Meillä oli yllättävän kivaa, vaikka kuski joutuukin taas hiukan sättimään itseään. Huomasin nimittäin mun vanhan ongelman nousseen pintaan, en anna Karkin edetä tarpeeksi. Ratsastan kokoajan käsijarrun pohjassa ja pitäen painetta jalalla, enkä anna sujua. Alla olevasta videosta näkee, kuinka pidän Karkkia edestä ja puristan reidellä, eikä Karkki näin ollen voi laukata kunnolla eteen, saatika laukata ylipäätänsä kunnolla. En vain ymmärrä, miksen voi antaa sen edetä. Ei se hirveästi auta, että käsken Karkkia jalalla eteen, kun pidän samaan aikaan edestä kiinni. Jännä juttu tapahtui, kun viimeisen kerran puomeja tullessani annoin edestä tilaa ja olin jalalla hiljaa. Tultiin huomattavasti paremmassa rytmissä ja Karkki vaikutti enemmän kuin tyytyväiseltä, kun annoin sen suorittaa rauhassa. Toki pidin jalan lähellä, mutten puristanut tai häirinnyt Karkkia. Harmi vain, ettei juuri se viimeinen suoritus tullut videolle, siitä olisi nähnyt myös selkeän eron.

Oli sinänsä hienoa huomata, miten pienellä asialla oli oikeasti iso vaikutus meidän suoritukseen ja ylipäätänsä Karkin suorittamiseen. Mun pitää oikeasti vaan olla hiljaa selässä eikä säätää jatkuvasti liikaa, eikä varsinkaan pitää edestä liiallisesti. Pitää antaa Karkin edetä. Se kuitenkin nätisti suorittaa, kun annan sille siihen mahdollisuuden. Siinä kohtaa kun tultiin puomeja, Karkkia ei kiinnostanut yhtään mikään muu. Se halusi vain edetä ja suorittaa. Mun pitää vain yrittää rentoutua, eikä olla kiinni ohjassa ja pitää hirveää painetta jalalla/istunnalla. Siitäkin huolimatta, että mä itse mokasin, olen kuitenkin tyytyväinen meidän kokonaisuuteen, mitä eilen oli. Meillä oli kuitenkin oikeasti kivaa, vaikkei se välttämättä videoiden kautta hirveästi välity. Tätä me halutaan tehdä jatkossakin, kuten myös hyppelyitä. Sain itselleni taas hirveän hingun päästä hyppäämään Karkin kanssa, joten tätä me tullaan jatkossakin tekemään, tosin valvovan silmän alla, että päästään mahdollisimman pian mun ongelmista eroon. Estepuolen lisäksi tosi pitää valmentautua ahkerasti myös koulupuolella, kun ne koulupuolen ongelmat heijastuu myös sinne estepuolelle, mm. myös katse alaspäin on yksi iso virhe. Pitää katsoa eteen eikä sinne niskaan!


Mä en ymmärrä, miksi jossain vaiheessa lopetin Karkin kanssa hyppäämisen tai ylipäätänsä säännöllisemmän puomityöskentelyn, kun tajusin eilen oikeasti nauttivan siitä. Mä en tajua, miksi annoin joidenkin vanhojen pelkojen nousta niin vahvasti esiin, kun ajattelin hyppäämistä tai puomien menoa. En vain yksinkertaisesti ymmärrä, sillä ihan kivaahan se oli loppupeleissä. Pelkään aina, että tipun, mutta kuten tässä viimeisen vuoden aikana on tullut huomattua, niin sieltä voi tippua ihan ilman niitä puomejakin. Karkki on sen verran sähäkkä ja säpsy välillä, että valitettavasti sieltä voi tulla alas ihan ravissa tai jopa käynnissä. Ei siihen tarvita mitään erikoista, kun Karkki säikähtää. Se osaa kääntyä sen verran nopeasti ympäri, ettei mulla hirveästi ole siinä aikaa korjata tilannetta. Tosin viimeiset pari kertaa, kun Karkki on nämä yllärikäännökset tehnyt, olen apinanraivolla saanut pidettyä itseni selässä. Ja se jos mikä on tuonut itselleni voittajafiiliksen. Mutta onneksi Karkki on taas rauhoittunut, kun on lämpimämpää ja se on liikkunut säännöllisesti. Pakkaset ja epäsäännöllinen/kevyt liikutus on oikeasti Karkin kanssa todella huono yhdistelmä.

Onneksi talvi on nyt kuitenkin takanapäin ja tietää, miten toimia taas ensi talvena. Nyt täytyy vain keskittyä tulevaan ja eritoten siihen, mitä tänään Karkin kanssa touhuilee, sillä huomenna olisi taas tiedossa kovaa koulurääkkiä, ainakin ratsastajalle. Tänään olisi tarkoitus tehdä hommia astetta kevyemmin, niin jaksaa huomenna pakertaa. Maastossa me ainakin tänään käydään tekemässä pitkä lenkki, jonka jälkeen olisi tarkoitus mennä vähän kentälle pyörimään ja ottamaan askellajit läpi.

Meillähän oli muuten alkuun tarkoitus pitää viikonloppuna puomipäivä, mutta koska päädyin siihen, että pidän viikonlopun melkoisen maastoilupainotteisena, otimmekin jo puomeja eilen. Tulipahan Karkille vähän vaihtelua kahden kouluvalmennuksen välissä.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Paluu normaaliin arkeen


Viime postauksessa kerroin meidän suunnitelmista ja siitä, että mun pitää olla suunnitelmallisempi, mutta – yllätys, yllätys – homma meni aivan reisille jo heti alkuunsa, kun flunssa pukkasi päälle. Enää siitä on muistona vain järkyttävä yskä ja satunnaisesti pienet hengenahdistukset, jos hengästyy. Muutenhan se ei menoa haittaa ja kaikki mahdollinen on tehty yskän taltuttamiseksi, mutta ei se vaan lähde. Sitä hetkeä odotellessa, nimittäin tämä yskä vie multa yöunet lähes kokonaan. Silti pitää jaksaa painaa, kun ei enää ehdi sairastella. Toivon vaan sormet ristissä, ettei tästä tule enää mitään jälkitautia. Nyt ei ole todellakaan aikaa sellaiseen, haluaisin tehdä asiat täysillä enkä sinnepäin. Tässä näkee nyt sen mun muuttuneen asenteen ratsastusta kohtaan. Mun muuttunut asenne sai tänään vielä vähän lisäboostia, kun olin katsomassa meidän tallilla järjestettäviä koulurataharjoituksia. En malta odottaa, että me päästäisiin starttaamaan niissä joku kaunis päivä, samoin kilpailuissa. Vaikka on paljon hommaa edessä, ollaan me myös paljon tehtykin. Siitä iso kiitos, jälleen kerran, meidän erittäin kärsivälliselle valmentajalle.

Mutta mitä me nyt sitten ollaan oikein tehty, kun ollaan löysäilty? No, maanantaina mun kaveri ratsasti Karkin ja tiistaina menin itse melko kevyesti. Silloin tuntui jo hetkellisesti, että flunssa olisi ohi, mutta eheei. Ei sentään. Siispä keskiviikkona Karkki sai juoksennella liinan päässä pikaisesti ja nauttia vapaapäivästä torstaina. Perjantaina taasen mun oli tarkoitus juoksuttaa Karkki liinan päässä puomeilla, mutta tyhjä kenttä kutsui mua päästämään Karkin siihen irti ja antaa nauttia elämästään täysin rinnoin, ilman kuskia tai mitään muutakaan ylimääräistä. Toki lopuksi otin vielä Karkin loppuraveiksi liinan päähän, että vähän malttaisi ravailla oikeinpäin eikä pää pilvissä ja häntä tötteröllä. Eilen taasen yritin suorittaa jotain kouluratsastusta muistuttavaa asiaa, siinä kuitenkaan onnistumatta, sillä yskä yltyi ajoittain todella pahaksi. Saatiin me hei kuitenkin yksi hyvä ravipätkä, jonka jälkeen oli hyvä lopettaa ja siirtyä maastoon suorittamaan loppukäyntejä.

Tänään me sitten treenattiin oikeasti, sillä olinhan tuijotellut lähes koko päivän kouluratsastusta, joten motivaatio oli kova ja korkealla. Laitoin kulkaas oikein pintelit Karkille! Oli hassua laittaa pitkästä aikaa pintelit, kun niitä en ole käyttänyt moneen vuoteen. Aina on ollut suojat, mutta koska halvalla sain, niin pitihän ne pintelitkin ostaa. Ne on kuitenkin täysin saman väriset, kuin mun lempparihuopa. Varusteurheilua parhaimmillaan siis.


Alkuunhan Karkki oli sitä mieltä, että treenaappa muuten keskenäs, me ollaan tähänkin asti vain hömpötelty. Pienen käynnistyksen jälkeen Karkki alkoikin pelittää ihan kivasti, vaikkei nyt erityisen täydellisyyttä hiponut. Tänään jostain syystä käynti ja laukka oli ne parhaimmat askellajit, mutta kyllä lopussa ravistakin irtosi ihan kivaa pätkää. Uskalsin jopa ratsastaa Karkkia ravissa enemmän eteen ja kyllähän sieltä irtosi ihan kivaa lisättyä ravia, tosin vain hetken verran. Hirveästi kun ei olla noita lisäyksiä tehty, lähinnä sitä suoruutta ja eteenpäin ratsastusta ollaan harjoitettu. Tosin sen jälkeen Karkin ravi tuntui paljon paremmalta ja jotenkin irtonaisemmalta. Kerrankin tuntui, että Karkki ravaa oikeasti takaa eteen, joten pitihän sitäkin välillä peilistä tuijotella. Hienoltahan se näytti, vaikkakin itsellä tuntui jokainen ruuminosa liikkuvan täysin eri suuntaan. Kunto on heikko itselläni, joten sille täytyy tehdä jotain, taas. Välillä tuntuu, että jopa oikeasti jaksaa ja välillä taas ei.

Ensi viikollahan meillä on melkoisen tiukka ohjelma, sillä meillä on peräti kaksi kouluvalmennusta, kun tämän viikkoinen peruuntui. Ensimmäinen on huomenna ja toinen on perjantaina. Siinä välissä meinasin ihan vain harjoittaa huomisessa valmennuksessa tehtyjä juttuja, että ollaan "tikissä" perjantaina. Lauantainahan meidän olisi tarkoitus mennä Kumpumäen ratsastuskoululle match show'hun, mutta muutamien mutkien tullessa matkaan, katsotaan päästäänkö me sittenkään. Huomennahan sekin varmastuu, että päästäänkö sinne vai joutuuko sen perumaan. Mikäli lauantaina ei päästä lähtemään, mennään maastoon. Sunnuntaina olisi tarkoitus vähän harjoittaa puomijumppaa, mutta lupauduin kaverin mukaan kisahoitajaksi, joten katsellaan miten se sunnuntai loppupeleissä menee. Koulukilpailuissa kun aina tuppaa vähän venähtämään. Ainakin kävelyllä käydään sunnuntaina, jos ei muuta.

Onko muilla aina tiukkoja suunnitelmia seuraavalle viikolle vai menettekö enemmän fiilispohjalla?

lauantai 6. huhtikuuta 2019

Asenteen muutos on taas paikallaan


Viime postauksen itkuvirsi sai itseni häpeämään itseäni silmät päästä, vaikka tiedänkin, että se on täysin normaalia elämää, että joskus menee huonosti ja "riman ali". Mun pitää kuitenkin aina muistaa se, että Karkki on raakile eikä aina kaikki sen kanssa muutenkaan suju kuin tanssi, joskus on vähän vaikeampaa, kun mun avut ei oikein kohtaa. Pitää vaan pitää leuka pystyssä ja mennä eteenpäin, eikä jäädä vellomaan niihin huonoihin hetkiin. Pitää löytää niistä huonoistakin päivistä ne hyvät hetket, muustakin kuin loppukäynneistä maastossa. Onneksi me saatiin selkeä onnistuminen jo heti eilen, kun käytiin yksin maastoilemassa. Suoraan sanottuna se oli jotain niin upeaa, kun me ei olla pahemmin maastoiltu yksin ja Karkkia jännittää yksinään maastoilu. Siitäkin huolimatta me selvittiin ja saatiin tehtyä rento lenkki, pitkin ohjin. Kaikista pahintahan on se, jos alan keräämään ohjia kun Karkki jännittyy. Pitää vain pitää itsensä rentona ja käskeä jalalla eteen. Ja kas kummaa, Karkki rentoutuu ja jatkaa tyytyväisenä matkaa. Niin kävi eilen ja tänään. Tänään myös jostain ihmeen syystä tämä minun "tapajännittäjä" halusi mennä kokoajan vetohevosena, vaikka meillä oli kaverina varsin maastovarma yksilö. Mutta silti Karkki yritti jatkuvasti pyrkiä ensimmäiseksi ja näin me maasto lopulta hoidettiin, Karkki sai mennä ensimmäisenä eikä sillä tuntunut olevan yhtään epävarma olo, mitä nyt kerran kaksi kaivonkantta vieretysten tuntui olevan liian paljon pienelle hevoselle.

Mun pitää itse vain olla rentona ja rohkaista Karkkia, eikä alkaa itse jännittämään tai taistelemaan sen kanssa. Siitä ei koskaan seuraa mitään hyvää eikä varsinkaan jää kummallekaan hyvää fiilistä, mikä on se jutun pääpointti just nyt. Pienten onnistumisien lisäksi haluan, että kummallekin jää oikeasti hyvä fiilis. En tarkoita, että kaiken pitäisi olla aina täydellistä ja sitä kautta jäädä hyvä fiilis, vaan sitä, ettei pidä hermostua tai stressata liikaa, jos jokin ei heti suju. Sitten yritetään uudestaan. Ja uudestaan. Silloin jää hyvä fiilis, kun on ainakin oikeasti yrittänyt eikä luovuttanut tai hermostunut/stressaantunut. Itselläni on vaan aina niin kova tarve onnistua ja olla hyvä, välillä tuntuu ettei mulle oikeasti mikään riitä. Siitä pitää päästää ainakin hetkeksi irti ja laskea rimaa, ettei tule liiallisia ylilyöntejä mun omien fiilisten kanssa. Kun hetkittäin kaikki alkaa olla taas balanssissa ja tuntuu, että rimaa voi nostaa, niin sitten sitä nostetaan. Pitää hetkeksi hellittää, eikä sättiä itseään. Taas kerran pitää tapahtua asenteen muutos.



Tästä kaikesta päästäänkin siihen, että mun täytyy alkaa enemmän suunnitella itsenäisten ratsastusten sisältö. Teen joka viikko Karkille viikko-ohjelman, mutta en varsinaisesti suunnittele, mitä ne ratsastuskerrat sisältää. Olen pohtinut, että mikäli suunnittelisin enemmän jokaista ratsastuskertaa, niin se voisi helpottaa tavoitteisiin pääsyä ja tulla enemmän onnistumisia. Ihan ensimmäiseksi pitää harjoitella suoruutta. Suoruutta, suoruutta ja vähän lisää suoruutta. Samoin eteenpäin ratsastusta jalalla, eikä taaksepäin ratsastusta kädellä. Samoin sitä, että mulla on tarpeeksi nopea jalka, enkä ole flegmaattinen. Näitä kaikkia meinasin tulevalla viikolla harjoittaa, ihan näin alkuun. Jos vaikka saataisiin parempi kouluvalmennus ensi keskiviikkona, kuin mitä tällä viikolla oli.

Ensi viikolla olisi tarkoitus kouluvalmennuksen ja itsenäisen sileän työskentelyn lisäksi tehdä vähän puomityöskentelyä. Siinäkin pitää muistaa suoruus ja se, että olen jalalla tarpeeksi nopea enkä ratsasta Karkkia jatkuvasti taaksepäin. Pitää myös luottaa siihen omaan tekemiseen. Mä osaan, mä pystyn ja mä kykenen. Ei pidä ajatella, en mä osaa enkä mä pysty. Se tarttuu myös todella hyvin siihen hevoseen, jos olen itse epävarma ja emmin, että pystytäänkö me nyt tekemään näin tai noin. Se on myös osa sitä asenteen muutosta, että uskoo itseensä.

torstai 4. huhtikuuta 2019

Kun sitä luulee osaavansa ratsastaa


En oikein tiedä mistä tätä vyyhtiä lähtisi taas purkamaan, mutta aloitetaan nyt ihan aluksi kertomalla ne kivat uutiset. Meillä on nimittäin kenttä täysin sula ja päästiin toissa päivänä korkkaamaan ulkokausi, jee! Karkki oli ulkona jännittynyt, muttei yhtään spooky. Se hetkittäin tuntui olevan ihan jees, muttei kuitenkaan mitenkään hyvä, mikä kyllä näkyi sitten seuraavan päivän eli eilisen kouluvalmennuksessa. Olo oli kuin alkeisratsastajalla, enkä tuntunut tajuavan yhtään mistään mitään. Tuntui, että kaikki meni toisesta sisään ja toisesta ulos, mitä ikinä valmentaja mulle sanoikaan. Olin jotenkin todella flegmaattinen enkä oikeasti ratsastanut, mä vain ajelehdin ja hevonen yritti parhaansa mukaan tulkita mua. Kiltti Karkki, ei voi muuta todeta. Kuski voisi oikeasti edes yrittää.

Tuli todella turhautunut olo valmennuksen jälkeen, kun kaikki meidän aikaisemmin tehty työ tuntui valuneen täysin hukkaan. Olin itselleni todella vihainen, että asia on mennyt taas tähän pisteeseen. Luulin taas viime viikolla osaavani ratsastaa, mutta tuli taas todistettua, että väärässä sitä oltiin. Mutta eipä sitä ikinä olla tässä lajissa valmiita, olisi vain kiva onnistua ja nähdä taas se työn tulossa, mutta ei. Olin jo kovasti suunnitellut, että starttaan Karkin kanssa helpon C'n meidän seuran rataharkoissa, mutta eilisen jälkeen ei todellakaan tarvitse. Onneksi noita rataharkkoja sekä seurakisoja tulee ja menee, nyt on vaan tärkeintä saada se meidän yhteinen homma pelaamaan ja mun aika herätä siellä hevosen selässä, eikä vain matkustaa. Mutta ei auta kuin pistää leuka rintaan ja mennä kohti uusia pettymyksiä, sillä niitähän tulee. Hevosten kanssa eläminen ei ole aina todellakaan mitään ruusuilla tanssimista. Saatika sitten ratsastus.


Onneksi Karkki rokotettiin tänään, joten mulla on ihan hyvin parisen päivää aikaa velloa itsesäälissä ja kursia mun egon rippeitä takaisin kasaan, nimittäin en aikonut seuraavaan pariin päivään edes vilkaista maneesiin tai kenttään päin. Meinasin käyttää nämä muutamat kevyemmät päivät hyödyksi maastoilun merkeissä, saa samalla Karkkikin vähän nollata päätään siitä ainaisesta maneesissa/kentällä pyörimisestä, vaikka me vasta korkattiinkin ulkokausi, mutta silti. Tekee varmasti sen pääkopalle hyvää, kun maisemat vaihtuu. Huomenna me vain kävellään ja lauantaina olisi tarkoitus mahdollisuuksien mukaan ottaa pieni pätkä ravia, mikäli rokotuksesta ei seuraa mitään jälkioireita, kuten kuumeilua. Tosin eipä Karkki viimeksikään reagoinut rokotukseen millään tavalla, mutta ei sitä koskaan voi tietää. Kerta se olisi ensimmäinenkin.

Tähän samaan syssyyn täytyy nyt todeta, että olisi eilisessä kuitenkin edes jotain hyvää. Saatiin nauttia loppukäynnit maastossa, aivan mielettömän upeassa ilmassa ja yksin! Mähän en ole mitenkään innokas maastoilemaan yksin, sillä Karkkia hetkittäin vähän jännittää, mutta eilen se sentään sujui todella mallikkaasti. Mentiin normaalia pidempi reitti, mitä ei olla aikaisemmin menty, mutta siltikin kaikki sujui hienosti. Jospa se maastoilukin taas tästä lähtisi sujumaan, tosin huomiseksi olisi kiva saada joku kaveri. Vaikka yksin maastoilukin on kivaa, niin on se myös kivaa, jos on samalla juttuseuraa. Toki Karkillekin voi kaikkea höpötellä, mutta se ei valitettavasti vastaa mulle.