torstai 8. elokuuta 2019

Ruusuilla tanssien


Viikonloppu ja alkuviikko on taas kulunut yhdessä hujauksessa, ettei ole ehtinyt edes kissaa sanoa. Viikonloppua mulla tuttuun tapaan vauhditti pikkusisko, mutta pääsin siltikin sunnuntaina mun ja Karkin ensimmäiselle, epäviralliselle koulutunnille pitkään aikaan. Pakko sanoa, että jo oli aikakin. Viime viikkoinen ratsastus kun ei itseltäni sujunut kovin hyvin, kun vertaa aikaisempaa, niin koin tunnin tulleen juuri oikeaan saumaan. Harmikseni vain mulla oli selkä taas todella jäykkänä ja seuraavana päivänä todella kipeänä, kipeämpi kuin aikoihin. Ei taas tiennyt mitenpäin olisi ollut, kun kokoajan särki, jokaisella askeleella kipu oli niin voimakasta, että oksennus meinasi lentää. Onneksi kuitenkin lepo teki tehtävänsä ja selkä oli tiistaina huomattavasti parempi, vaikka tietyt jutut sattuivatkin. Siitä huolimatta uhmasin kipua ja kapusin tiistaina Karkin selkään. Pakko todeta, että se todellakin kannatti!

Karkki oli tiistaina oikein mainio ratsastaa ja taas harmittaa, kun ei ollut kukaan ottamassa kuvia tai videota todistusaineistoksi, mutta niinhän se usein menee. Silloin kun on kuvaaja paikalla, kaikki ei taatusti onnistu. Onneksi maneesissa on peilit, mistä voi ratsastuksen lomassa katsella, että miltä se meno näyttää. Onhan meillä kentälläkin yksi, mutta valitettavasti se on meille liian isolla korkeudella ja näen sieltä vain oman pääni. Pitäisi olla selkeästi korkeampi hevonen, jos siitä haluaisi itseään ja hevosta peilailla. Tosin ratsastuksen tarkoitus ei taida olla itsensä ja hevosen peilailu, vaan se itse ratsastus ja yhteistyö hevosen kanssa. Mutta palataan takaisin itse asiaan, eli siihen tiistaiseen ratsastukseen.

Yritin asettaa vasemmalle, mutta löysinkin käden reidestä. Hupsis!

Karkin kanssa kaikki tuntui sujuvan kuin rasvattu tiistaina, vaikka alunperin ajattelin että tuskin tästäkään mitään tulee, kun selkä oli ollut niin kipeänä. Alkuun mun oli tarkoitus vain kävellä ja vähän kokeilla, mitä selkä tuumii, mutta tilannehan eskaloitui ihan kunnon ratsastukseen ja mulle jäi oikein hyvä fiilis! Ja mikä parasta, selkään ei sattunut keskiviikkoaamuna yhtään, vatsalihaksia sen sijaan kivistä, mutta se kuuluu asiaan. Karkki oli valmiiksi jo menossa ja kyseli multa jatkuvasti, että mitä seuraavaksi. Se oli todella motivoitunut työntekoon, joten käytin tilaisuuden hyödöksi ja työstin sitä kunnolla. Samalla muistuttaen jatkuvasti itseäni käsien kantamisesta ja rauhallisesta kevennyksestä, etten häiritse omalla kropalla tai jalalla hevosen liikettä. Pitää olla vakaa ja antaa hevoselle tilaa edetä. Tuntui ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, että hei, mähän osaan keventää hiljaa ja huomaamattomasti. Mulla taisi ensimmäistä kertaa olla oikeasti oikean mittaiset jalustimet ja jalka oikeassa asennossa, jolloin sain tarvittavan tuen satulasta. Sen siitä saa, kun menee liian pitkillä jalustimilla eikä halua kirveelläkään niitä lyhentää. Ihmeitä tapahtuu selkeästi jo aivan pienilläkin muutoksilla.

Koska Karkki oli hyvin mun avuilla ja erittäin vastaanottavainen, poistuttiin tällä kertaa myös mun oman mukavuusalueen ulkopuolelta ja ravissa pyysiin sitä kunnolla eteen, istuen alas satulaan. Alkuun se tuntui jokseenkin epämukavalta, mutta hetken ajan kuluttua palikat loksahti paikoilleen ja löysin itselleni hyvän asennon, jossa oli helppo olla ja hevonenkin kantoi itseään oikein. Tuli oikeasti todellinen voittajafiilis ja oli pakko jäädä oikein fiilistelemään sitä, että miten hienolta se poni näyttääkään. Sen kanssa on tehty paljon töitä ja tällä hetkellä se tuntuu oikeasti kantavan hedelmää. Sen kanssa on myös välillä hakattu pahasti päätä seinään, joten sen kanssa pitää iloita aivan jokaisesta onnistumisesta. Ne ihmiset, jotka ovat sen kanssa puuhailleet, tietävät mistä puhun. Karkin kanssa kaikki ei ole aina ruusuilla tanssimista, vaikka se onkin pohjimmiltaan todella kiltti hevonen.


Toivon ehdottomasti, että näitä päiviä olisi luvassa lisää tällä viikolla, kun itselläni on päävastuu Karkin liikuttamisesta. Tarkoitus olisi tehdä monipuolisesti vähän kaikkea, paitsi hypätä. Tälle päivälle (torstaille) olen kaavaillut vähän palauttelevaa koulutreeniä, perjantaille mahdollisesti ohjasajoa/juoksutusta ja lauantaille sekä sunnuntaille mahdollisuuksien mukaan maastoilua. Ja kyllä, meinasin mennä ihan selästä maastoon. Tosin maastoilu tällä hetkellä vain riippuu siitä, että saadaanko me kaveri maastoon. Yksinään en sinne ainakaan vielä uskalla lähteä, sen verran tuli traumoja siitä tippumisesta. Olin silloin yksin ja ilman puhelinta, onneksi toinen tallilainen oli (mun tietämättä) lähellä, joten hän sai hälytettyä apua. Nyt taas muistaa, että miksi se puhelin on hyvä olla mukana, kun maastoilee.

Postauksen kuvat © Julia

2 kommenttia:

  1. Olipa taas kerran ihana postaus! Tykkään hirveästi sun kirjoitustyylistä, ihanan selkeää luettavaa.

    Pörheää Menoa

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Kommentti näytetään hyväksynnän jälkeen, mikäli se on asiallinen.